Meninkin toiseen uimahalliin, Itäkeskuksessa sijaitsevaan. Siellä oli hirveä vilske. Ei, vyötäröisiä ei pomppinut siellä, vaan ihmisiä. Ei näkynyt vyötäröisen karvaakaan, mutta hyödyin tilanteesta.

Voitin syvän veden pelkoni ja uin altaan pari kertaa päästä päähän. Yleensä olen skipannut syvän veden puolen ja uinut matalalla puolella. Uimalasien ansiosta uskalsin kelluskella enemmän, vaikka eihän minulla olisi ollut hukkumisvaaraa näiden toppausten takia. Mutta minkäs fobioille voit, jos et uskalla tehdä mitään niille. Ei se fobia tosin ole kadonnut, mutta se on pienempi.

Tutustuin myös ensimmäistä kertaa höyrysaunan saloihin. Se oli hyvin sumuinen kokemus, mutta miellyttävä. Suuntasin uimahallireissun jälkeen kotia kohti. Eksyin matkalla kauppaan, mutta se kauppa oli sitä lajia, että siellä ei ollut mitään epämääräistä. Parapähkinöitä ja punaista riisiä tarttui mukaan.

Lopulta eksyin ystäväni luokse (hän oli ollut mukana, mutta en maininnut häntä koska hän ei etsi koskaan vyötäröistä) ja laitoimme herkullista iltaruokaa: riisi-kauraseosta, härkäpapu-sipuli-valkosipuli-cuscus- seosta. Vilkaisin ohimennen ystäväni huoneeseen, josko siellä olisi näkynyt jokin yksinäinen vyötäröeläin, mutta ainoat silmäparit jotka näin, kuuluivat teddykarhulle ja pörröiselle pehmokoiralle. Amerikantuliaisia kuulemma. Miksei hän etsinyt sieltä vyötäröisiä?

Loppujen lopuksi en siis feilannut, vaikka en vyötäröistä löytänytkään.