Tiedättehän suomalaisen sananlaskun: "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa"?

Se vyötäröinen... Tätä ennen aina kun olen saanut vihjeitä vyötäröisen olinpaikasta, melkein jo haistanut vyötäröisen, jostain on ilmestynyt kataja ja ojentaessani kättä kohti vihjettä kataja on survaissut itsensä käteeni. Reilua.
Pakkohan sitä on sitten istua aloillaan ja imeskellä neulasia sormista.

Jotkut voivat löytää vyötäröisen helpommin kuin toiset. Kyse ei ole kuitenkaan etsijän ruumiinkunnosta, sillä kuka tahansa paksu setä voi möyriä maastossa ja löytää vyötäröisen kun taas pikkasen pullukka täti voi olla löytämättä sitä.

Minä olen lukeutunut näihin katajaan kapsahtajiin kauan.  Kyse ei ole siitä, olisiko minussa masokistia, mutta niin vain on päässyt käymään. Pienoinen syömishäiriön ongelma, suhde-elämän ongelmat, tunnesyöjän peruspiireet... Ne haittaavat etsintöjä.

Luulisi, että olisin katkeroitunut 10-kertaisesti vanheneva ämmä, joka muhii jossain säkkituolinsa syövereissä ja yrittää koollaan voittaa säkkituolin, mutta ei. Kyllä sitä tahtoa löytyy. Se vain on hieman heikko. Kaipa sitä vain pitäisi potkia itseään koko ajan persuuksiin ellei sitä läskiä olisi niin paljon tiellä.

Olen kuitenkin nyt päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja hyväksyä sen tosiasian, että etsinnän varrella tulen tippumaan, kierimään ja törmäämään katajiin usein. Se on ihan normaalia. Pitää vain yrittää ja yrittää. Jos löydän itseni jostain kumman syystä sipsipussin ääreltä (kataja pakotti, äää!) niin ok, sellaista sattuu. Mutta minun ei ole pakko vetäistä sitä napaani vaikka olenkin aloittanut. Olen etsimässä vyötäröistä, en amhatteja, joita muutenkin on jo liikaa. Jos siis repsahdan tutkimusmatkallani, voin kuitenkin jyrätä massallani katajan maan tasalle. Ei ole pakko luovuttaa. Korvaava tekeminen, vain osan napostelu, liikunta ynnä muut pikku elämän piristeet auttavat. Ainakin hyvällä tuurilla.